»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka tasaisena kuvastui taivasta vasten.
Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä, huomaamatta siellä mitään alusta.
He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.
Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.
He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa — pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.
Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.
»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.
Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli merenpinnan.
»Se on Puffin, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle
Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»
Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.