Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt, se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.
»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni vastavirta.»
Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se liukui hänen otsansa yli merelle päin.
»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin taakse hattuansa hakemaan.
Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään.
Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.
Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja vihdoin itse jyrkänne.
Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi. Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan kostuessa livettäviksi.
»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.
Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.