»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.
Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat alkoivat kihota hänen otsallensa.
»En, minä en pääse», vastasi hän.
Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle, nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä, ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.
»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»
Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen reunalle ja hävisi alailmoihin.
»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.
Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.
»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»
Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin ja tarkasteli asiain tilaa.