<tb>
Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.
Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella, kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.
Nyt hän kumartui saarnastuolin laidan yli.
»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?» kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.
»En, enpä suinkaan», vastasi toinen tuijotellen ylöspäin.
»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»
»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»
»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»
»En, en milloinkaan.»