»Sepä vahinko, sillä saarnan kirjoittaminen käy jokseenkin samaan tapaan kuin tuon leikin leikkiminen. Otatte tekstin. Ajattelette, miksi se niin on, mitä se on, ja niin edespäin. Kirjoitatte siihen otsakkeeksi 'Yleensä'. Sitten ryhdytte jatkamaan: ensiksi, toiseksi ja kolmanneksi. Isä ei halua mitään neljänneksi, hän sanoo, että siihen tulee vain minun omia mielipiteitäni. Sitten sepitätte kappaleen 'Sanalla sanoen’ ja asetatte suuren osan siitä mustiin sulkuihin kirjoittaen viereen 'Jätä tämä lukematta, jos isäntiä alkaa nukuttaa’. Sitten seuraa 'Loppujen lopuksi’ ja 'Vielä muutama sana ja minä olen sanonut sanottavani’. No niin, lisäksi olette vielä kirjoittanut joka sivun takalaitaan 'Alenna ääntäsi’ — minä tarkoitan», lisäsi hän itseänsä korjaten, »että minä menettelen siten isän saarnoja kirjoittaessani, koska hän muuten käy yhä äänekkäämmäksi, kunnes vihdoin huutaa kuin olisi vainiolla komentamassa. Isä on kovin hassunkurinen eräissä asioissa!»
Tuon lapsellisen tunnustuksenpuuskan ohimentyä hän säikähti, ikäänkuin olisi hänen innostuksensa hetkiseksi syrjäyttämä naisellinen vaisto hänelle sanonut, että hän oli ollut liian avomielinen verrattain vieraan henkilön seurassa.
Sitten Elfride näki isänsä ja lähti ulos tuuleen liikkuen ketterästi ja sievästi rinnettä alas. Hän keskusteli tuokion ajan isänsä kanssa ja lähti kotiinpäin. Mr Swancourt tuli kirkkoon Stephenin luo. Tuuli oli raikastuttanut hänen lämpöisiä kasvojansa niinkuin se raikastuttaa palon hehkua. Hän oli hilpeällä mielellä ja silmäili hymyillen alaspäin karkelevaa Elfrideä.
»Sinä pieni tuulihattu, sinä näytät nyt kylläkin rajulta», virkkoi hän kääntyen Stephenin puoleen. »Mutta hän ei ole ollenkaan raju tyttö, mr Smith. Yhtä vakava kuin tekin; ja teidän vakavuutenne näkyy kyllä siinä, että täällä ylen ahkerasti uurastatte.»
»Minä uskon, että miss Swancourt on erittäin taitava», huomautti
Stephen.
»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi isäukko soinnuttaen ääntänsä mahdollisimman suuressa määrin puolueettoman arvostelun sävyyn. »Kuulkaahan, Smith, minä kerron teille jotakin; mutta hänelle ei siitä pidä kertoa — ei missään tapauksessa, sillä hän itse vaatii asiaa pidettäväksi syvänä salaisuutena. Niin, hän kirjoittaa varsin usein minun saarnani ja hyvää jälkeä hän tekeekin!»
»Hän osaa tehdä mitä tahansa.»
»Hän pystyy siihen. Se pieni veitikka tuntee hyvin asian juonen. Mutta muistakaa, Smith, ei sanaakaan hänelle tästä asiasta, ei sanaakaan!»
»Ei sanaakaan», virkkoi Smith.
»Katsokaahan», virkkoi mr Swancourt. »Mitä pidätte minun kattorakennuksestani?» Hän osoitti kävelykepillänsä kuorin kattoa.