»Oletteko te sen tehnyt, hyvä herra?»
»Olen. Minä tein työtä paitahihasillani kaiken aikaa. Minä kiskoin alas vanhat parrut, kiinnitin uudet, järjestin rimat, laskin liuskakaton, kaikki omin käsin, Wormin toimiessa apulaisenani. Me teimme työtä kuin orjat, eikö totta, Worm?»
»Kieltämättä, kiukkuisemmin kuin monet muut siellä ja täällä — hehheh!» virkkoi William Worm ilmestyen jostakin näkyviin. »Kun orjat, epäilemättä — hihii! Ja kuinka te kuohuittekaan, armollinen herra, kun naulat vääristyivät! Totisesti! Mutta eihän ole niin vaarallista, jos manailee mielessään, kunhan ei päästä sitä ilmi, eihän, armollinen herra?»
»Mitä tarkoitat?»
»Nähkääs, armollinen herra, kun te olitte katonpanossa, niin te manailitte ainoastaan mielessänne, mikä ei luullakseni ollenkaan haittaa.»
»Minä en usko sinun tietävän, mitä minun mielessäni liikkuu, Worm.»
»Enkös tiedä, armollinen herra — hihii! Minä olen vain tällainen nurkkaan nakattava, armollinen herra, enkä osaa oikein lukea, mutta tavailla osaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa siellä ja täällä. Ettekös muista, armollinen herra, sitä myrskyistä yötä, jolloin käskitte minun pidellä kynttilää työpajassanne, kun teitte uutta nojatuolia kuoria varten?»
»Entäpä sitten?»
»Minä seisoin siinä pidellen kynttilää, ja te sanoitte pitävänne seurasta, vaikka ei olisi muuta kuin koira tai kissa — minua näet tarkoititte; ja tuolista ei tahtonut tulla mitään.»
»Muistanhan tuon.»