»Ei, tuolista ei tahtonut syntyä kerrassa mitään. Se näytti kyllä aika sievältä, mutta hyvä Jumala —»
»Worm, kuinka monta kertaa olenkaan jo sinua muistuttanut sopimattomasta puhetavastasi?»
»— Se näytti kyllä varsin sievältä, mutta te ette voinut siinä istua, ei millään kurilla. Kaikki vääntyi ihan vinoon, kun siihen istuutui. 'Nouse, Worm’, sanoitte te, kun näitte tuolin vääntyvän kerrassaan vikuraksi minun allani. Sitten te tempasitte tuolin ja kuin tuli ja leimaus lennätitte sen työpajanne toiseen päähän. 'Piru tuolin periköön!’ sanoin minä. 'Samaa minä tässä ajattelin’, sanoitte te, armollinen herra. 'Minä näin sen teidän kasvoistanne, armollinen herra’, sanoin minä, 'ja toivon, että te, samoinkuin Jumalakin, annatte anteeksi, jos tulin sanoneeksi sen, mitä te kartoitte sanoa.» Te ette voinut olla kuolemaksenne nauramatta, armollinen herra, kun tällainen miespahainen niin selvästi luki teidän ajatuksianne. Onhan minussa älyä sama verta kuin kenessä muussa tahansa siellä ja täällä.»
»Minä ajattelin, että on parempi, jos saatte apulaiseksenne tottuneen miehen», sanoi mr Swancourt seuraavana aamuna Stephenille, »ja lordi Luxellian lupasi lähettää sellaisen teidän saavuttuanne. Minä kehoitin häntä saapumaan kymmenen aikaan. Hän on erittäin älykäs mies ja sanoo teille, mitä ikänä tahdotte tietää. Hänen nimensä on John Smith.»
Elfride ei halunnut näyttäytyä jälleen kirkossa Stephenin seurassa. »Minä odotan tässä, kunnes te ilmaannutte näkyviin tornin huippuun», virkkoi hän nauraen. »Minä näen teidät kuvastumassa taivasta vasten.»
»Ja minä, kun ehdin sinne, heilutan teille taskuliinaani, miss Swancourt», vastasi Stephen. »Kahdentoista minuutin kuluttua tästä hetkestä», lisäsi hän kelloansa silmäten, »minä olen tornin huipussa ja katselen, mistä keksin teidät.»
Elfride kiersi puutarhan puolelle, mistä voi nähdä, kuinka Stephen asteli rinnettä alaspäin sen kummun juurelle, missä kirkko seisoi. Siellä näkyi olevan häntä odottamassa jokin valkoinen läikkä — muurari työpuvussaan. Stephen kohtasi miehen ja seisahtui.
Elfride hämmästyi havaitessaan, etteivät he edenneetkään kirkkomaalle, vaan istuutuivat kaikessa rauhassa eräälle läheiselle kivelle jääden siihen nähtävästi tärkeihin keskusteluihin. Elfride katsoi kelloa; kahdestatoista minuutista oli yhdeksän kulunut, ja Stephen ei ilmaissut minkäänlaista liikkeellelähdön oiretta. Kului vieläkin minuutteja — odotus sai hänet kylmenemään ja värisemään. Vasta neljännestunnin kuluttua istujat alkoivat astella kukkulanrinnettä ylöspäin hitaasti kuin etanat.
»Epäkohteliasta ja epähienoa!» virkkoi hän itsekseen närkästyksen punatessa hänen poskiansa. »Voisipa luulla, että hän rakastaa tuota kauheata muuraria eikä —»
Lause jäi loppuun lausumatta, joskaan ei ajattelematta.