Elfride palasi eteiseen.
»Onko se mies, jonka olette tänne kutsunut, laiska istuskella, mihinkään kelpaamaton?» tiedusteli hän isältänsä.
»Eipä suinkaan», vastasi isä hämmästyneenä, »päinvastoin. Hän on lordi
Luxellianin mestari-muurari, John Smith.»
»Niinkö?» virkkoi Elfride välinpitämättömästi, palasi sitten autioon tähystyspaikkaansa ja odotteli ja värisi jälleen. Olihan se oikeastaan mitätön asia — lapsellinen juttu — silmäillä tornista alas ja heiluttaa taskuliinaansa. Mutta hänen uusi ystävänsä oli luvannut sen tehdä, ja miksi hän nyt noin kiusasi? Iskun teho riippuu sen esineenä olevan olion tiiviydestä samoinkuin itse iskun voimakkuudesta, ja Elfride oli siinä määrin haavoittumiselle arka, että pienetkin satutukset koskivat häneen kipeästi.
Vasta puolen tunnin kuluttua näkyi kaksi hahmoa vanhan tornin suojakaiteen vieressä, liikkumattomina kuin naakat raunioituneessa moskeijassa. Silloinkaan Stephen ei tehnyt, mitä kohteliaasti kyllä oli luvannut, vaan häipyi näkymättömiin antamatta minkäänlaista merkkiä.
Puolenpäivän aikaan hän palasi. Elfride näytti ärtyiseltä, kun ei tietänyt olevansa Stephenin katseen esineenä; kun sen tiesi, ankaralta. Hänen kylmäkiskoinen asenteensa oli paljoa pitkäaikaisempi kuin itse kylmäkiskoisuus; hän ei enää kyennyt lausuelemaan teeskennellyn välinpitämättömiä sanoja.
»Ei ollut ystävällistä, että annoitte minun odottaa kylmässä säässä ja rikoitte lupauksenne», virkkoi hän vihdoin moittien, niin hiljaisin äänin, ettei hänen isänsä voinut sitä kuulla.
»Anteeksi, anteeksi», virkkoi Stephen hämmästyneenä. »Minä unohdin, kerrassaan unohdin! Mikä lienee minua estänyt muistamasta.»
»Eikö mitään muuta selitystä?» kysyi Elfride nyreissään.
Stephen oli hetkisen vaiti ja katseli syrjäsilmällä.