»Ei mitään», vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka tahtoo salata jotakin syntiä.
V
Oli aamiaisen aika.
Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta, ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.
Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä, että tulisi satamaan moneen päivään.
Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.
»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja palasi kohta, kädet selän takana.
»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko, keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä selkoa.»
»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää kirjettä.
Stehpen luki kirjeensä aivan toisin ilmein kuin kirkkoherra.