»Mutta jos on hyvä toivo pelastumisesta?»
»Seitsemän tai kahdeksan.»
Knight huomasi nyt, että Elfridellä oli käsivarrellaan käärö valkoista palttinaa ja että hänen vartalonsa oli omituisesti ohentunut. Niin sanomattoman hoikka ja taipuisa oli Elfride sinä hetkenä, että sadenuolien kevyet iskut näyttivät häntä taivuttavan piestessään hänen kylkiänsä ja poveansa ja särkyessään pärskeeksi hänen kasvoissaan. Läpimäräksi kastuminen yleensäkin vähentää vaatteiden luomaa runsautta, mutta Elfriden vaatteet näyttivät imeytyvän hänen ruumiiseensa käsineen tavoin.
Varjelematta itseänsä sateen hyökkäykseltä muuten kuin kohottamalla kättänsä ja pyyhkäisemällä pois pärskeen, milloin se sattui suoraan hänen silmiinsä tuiskahtamaan, hän istuutui ja alkoi kiireesti repiä palttinaa kaistoiksi. Ne hän solmi päästä yhteen ja palmikoi kuin köyden. Lyhyessä ajassa hän oli siten punonut kahdentoista tai neljäntoista jalan pituisen nuoran.
»Voitteko odottaa, kunnes sen sidon?» kysyi hän pelokkaasti silmäten alas.
»Voin, ellei se kestä kovin kauan. Toivo on luonut minuun ihmeellistä tarmoa.»
Elfride repi nyt jäljelläolevan aineksen aivan kapeiksi kaistoiksi, solmi nekin yhteen ja kiersi nuoran toisen ympärille, koska se muuten olisi taipunut liestymään.
Knight, joka tarkkaavasti silmäili tapahtumaa, oli nyt oivaltanut hänen tarkoituksensa, ja virkkoi: »Minä voin odottaa vielä kolme minuuttia. Käyttäkää te se aika koetellaksenne solmujen kestävyyttä, solmua toisensa jälkeen.»
Elfride kohta totteli, koetteli jokaista asettamalla jalkansa nuoralle ja kiskoen käsin. Yksi solmuista petti.
»Ajatelkaahan! Se olisi pettänyt, ellette olisi osannut varoa!» huudahti Elfride säikähtyneenä.