Sinä hetkenä, jolloin Knight oli lakannut ajattelemasta elämäänsä, hänen yläpuolellansa olevan rinteen reunaviiva häiriytyi. Siihen ilmestyi tumma kohta. Se oli Elfriden pää.
Knight varustautui kohta jälleen lausumaan elämää tervetulleeksi.
Kun ystävä pitkistä ajoista ensi kerran silmäilee äärimmäiseen yksinäisyyteen tuomitun henkilön kasvoja, niin niiden ilme on ylen liikuttava. Kiitollisen kaunopuheinen on esimerkiksi yksitoikkoiseen yksinäisyyteen suljettujen majakanasujainten ilme, kun he tervehtivät heidän luoksensa saapunutta vierasta, kaunopuheinen ja kaikkein huolimattomimmankin havaitsijan tunteita liikuttava.
Sellainen, mutta vielä verrattomasti ilmehikkäämpi, oli Knightin Elfrideä kohti kohottama katse. Hänen kasvojensa piirteet olivat syventyneet uurteiksi, ja jokainen niistä näytti kiittävän tulijaa. Hänen huulensa lausuivat nimen »Elfride», vaikka tunneliikunto ei kehittynytkään ääneksi. Mahdotonta on kuvata hänen silmiensä ilmettä, jossa oli kaunopuheisuuden koko asteikko, rakastajan syvästä rakkaudesta aina siihen kiitollisuuteen saakka, jota tuntee lähimmäinen toisen häntä muistaessa.
Elfride oli palannut. Knight ei tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään. Hän kenties tuli vain katselemaan hänen kuolemaansa. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut eikä jättänyt häntä kerrassaan, ja se merkitsi paljoa.
Oli äärimmäisen merkillistä nähdä Henry Knight kiitollisena siitä, että sai katsella Elfrideä, jota hän vielä äskettäin oli pitänyt pelkkänä lapsena, joka oli häälytellyt häntä niinkuin puu häälyttelee linnunpesää — joka oli mestaroinut häntä ja saanut hänet mitä katkerimmin itkemään omaa mitättömyyttänsä. Elfride silmäili puolestaan häntä, kasvot sateen ja kyynelten kostuttamana. Knight hymyili heikosti.
»Kuinka tyyni hän onkaan!» ajatteli Elfride. »Kuinka suuri ja jalo hän onkaan voidessaan olla noin tyyni!» Elfride olisi silloin mielellään kuollut kymmenen kertaa hänen puolestansa.
Elfriden silmiin sattui höyryaluksen liukuva hahmo, mutta hän ei siitä enää välittänyt.
»Kuinka kauan voitte vielä odottaa?» Tuuli kantoi sanat alas hänen kalpeilta huuliltaan.
»Neljä minuuttia», vastasi Knight vielä heikommin äänin.