»Tämä on kesäilta», ajatteli hän, »ja minun eläessäni ei sade ole kesäisenä päivänä milloinkaan ollut niin rankka eikä niin kylmä.»
Hän erehtyi jälleen. Sateen määrä oli ihan tavallinen ilman lämpö samoin. Niiden voimaa lisäsi nyt, kuten ainakin, niiden uhkaava esiintyminen.
Hänen jälleen alaspäin silmäillessään tuuli ja vesipärskeet kohottivat hänen viiksiänsä, pyyhkivät pitkin poskia, silmäripsien alle ja silmiin. Hän näki allansa merenpinnan — se näkyi siinä aivan hänen jalkojensa alla, mutta todellisuudessa enemmän kuin neljäsataa jalkaa niiden alapuolella. Me väritämme näkemämme esineet omien mielialojemme mukaan. Jos katselija olisi ollut onnellisemmassa asemassa, niin meri olisi hohdellut hänen silmiinsä syvän sinisenä; nyt se näytti ihan mustalta. Kapean vaahtojuovan hän hyvin tunsi, mutta sen äänekäs liikunto oli niin etäinen, että se tuntui pelkältä keinunnalta ja sen loiske oli tuskin kuuluva. Valkoinen reunus mustassa meressä — hänen paariliinansa päärmeineen.
Maailma oli tavallaan ylösalaisin. Sade nousi alhaalta. Hänen jalkojensa alla oli ilmava avaruus ja tuntemattomuus; hänen yläpuolellansa oli tukeva, tuttu maankamara ja sen pinnalla hänen eniten rakastamansa.
Armoton luonto puhui kaksin äänin ja vain kaksin. Lähempänä kaikui hänen korviinsa tuulen vihellys, etäämpänä humisi mittaamaton valtameri, joka hieroi rauhatonta kylkeänsä Nimettömän kallion kupeeseen.
Knight piteli yhä kiinteästi kiinni. Uskoiko hän Elfriden tulevan avuksi? Kenties. Rakkaus on uskoa, ja usko, samoinkuin poimittu kukkanen, elää vielä juurettomanakin.
Ei olisi voinut odottaa auringon paistavan sellaisena iltana. Se ilmestyi kumminkin näkyviin, kaukana meren selällä. Ei tavanomaisine kultaisine päärmeineen, maiseman etäisimpiä ääriä hyväillen, ei omituisine valkoisine hohtoineen, jonka se toisinaan vaihteeksi omaksuu, vaan veripunaisena läikkänä lyijyntummalla pohjalla — punaisena naamana, jossa asui juopunut tuijotus.
Useimmat älykkäät henkilöt tietävät olevansa älykkäät, ja vain harvat ovat kyllin tuhmat salatakseen asian itseltään tai toisilta, vaikka kerskailevaa näyttelyä voidaankin nimittää itserakkaudeksi. Knight, joka ei paljoa näytellyt, tiesi älynsä olevan keskimittaa paremman. Ja hän ajatteli — hän ei voinut olla ajattelematta — että hänen kuolemansa merkitsisi nimenomaista hyvän aineksen hukkumista ja että sellaisen surmaamiskokeen esineeksi olisi voitu valita vähemmän kehittynyt elämä.
Katkeralla mielellä ollessaan muutamat ihmiset haaveksivat, että auttamattomat olosuhteet vain yrittävät ehkäistä älyn tavoitteluja. Jos luovut himoitsemasta kauan tavoittelemaasi asemaa ja siirryt toiselle uralle, niin palkinto on piankin kädessäsi — kuten näyttää, siitä syystä, että vastavoima pettyneenä havaitsee enemmän kidutuksen mahdottomaksi.
Knight luopui kerrassaan ajattelemasta elämää ja kääntyi katselemaan Tummaa Laaksoa ja tuonpuolista tuntematonta tulevaisuutta. Me emme seuraa häntä niiden mietteiden hämäriin syvyyksiin. Riittäköön, kun kerromme, mitä lopulta tapahtui.