»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs nuori mies.
»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen.
Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja
kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen.
Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»
»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.
Niin he ryhtyivät jälleen työhönsä.
Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja arvon.
Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.
Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit, jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä odottamaan.
»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona. Katsotaanpa — missä hän on.»
»Täällä jossakin», sanoi Simeon silmäillen ympärillensä.
»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada; jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen, ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua, ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin). Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat ääneen.»