Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.
»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari. »Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»
»Entä kuinka oli?» kysyi eräs nuoremmista työmiehistä.
»Olihan siinä. Kolmen miehen paino valehtelematta.
Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas. 'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? — 'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’ Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»
»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku, joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»
»Totta kyllä, sitä ajatusta kannattaa pohtia.»
»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat koko ajan täällä ihan vieretysten.»
»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»
»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä, ja hän ei haista mitään.»