»Arka en ole; älkää sanoko niin.»
Elfride piteli onnettomana hänen käsivarttansa ajatellen, että kenties oli yhtä hyvä, jos asia tuli ilmi kymmenen minuuttia aikaisemmin, sillä Stephen tulisi varmaan saattelemaan ystäväänsä hevosen luo.
Holvi, jota valaisi ainoastaan pari kynttilää, oli aluksi niin pimeä, ettei voinut selvästi erottaa mitään. Kauemmaksi astuessaan Knight kumminkin havaitsi seinällä sijaitsevien tummien ryhmien edessä nuoren miehen, joka seisoi kirjoittamassa jotakin muistikirjaansa.
Knight lausui yhden ainoan sanan: »Stephen!»
Stephen Smith, joka ei ollut yhtä tietämätön Knightin olosta ja elämästä kuin Knight oli ollut häneen nähden, tunsi heti ystävänsä ja arvasi vaikeudetta, kuka hänen takanansa seisova kaunis nainen oli.
Stephen astui lähemmäksi ja puristi Knightin kättä, sanaakaan sanomatta.
»Miksi et ole kirjoittanut, poikani?» kysyi Knight, millään tavoin huomauttamatta Stephenille Elfriden läsnäolosta. Kirjailijalle Smith oli edelleenkin maalaispoika, jota hän oli suosinut ja opettanut, henkilö, jolle hän ei ajatellutkaan muodollisesti esitellä kihlattua morsiantansa.
»Minkätähden et ole minulle kirjoittanut?» kysyi Stephen.
»Niin tosiaan. Minkätähden en ole? Minkätähden emme ole? Siinä se kysymys, jota emme kykene milloinkaan tyydyttävästi ratkaisemaan ilman ikävänlaista puutteellisuutemme tuntoa. Minä en kumminkaan ole sinua unohtanut, Smith. Ja nyt, kun olemme kohdanneet toisemme, meidän on välttämättä kohdattava toisemme jälleen ja juteltava kauemmin kuin tässä voimme. Minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olet tehnyt. Minä tiedän, että olet menestynyt, ja sinun tulee minulle kertoa, miten.»
Elfride seisoi taka-alalla. Stephen oli kohta tajunnut tilanteen ja arvannut, ettei Elfride ollut kertaakaan maininnut hänen nimeänsä Knightille. Se tahdikkuus, jota Stephen yleensäkin osoitti väittäessään jyrkkiä tilanteita, oli hänen älyllisyytensä huomattavimpia piirteitä, ja siinä suhteessa hän oli verrattomasti etevämpi kuin Knight. Stephen siis päätti, jos mahdollista, saada kohtauksen päättymään rauhallisesti, Knightin enempää kuin Elfridenkään tunteita loukkaamatta. Hänen vanha Knightiin kohdistuva kiitollisuudentunteensa ei ollut kokonaan sammunut, ja Elfrideen kohdistuva rakkaus oli nyt luonteeltaan jalomielinen.