Hänen kätensä loiskutteli pienessä putouksessa, ja hänen silmänsä suuntautuivat samalle taholle.
»Te puhutte ankaruudestani teitä kohtaan, Elfride. Te olette minulle epäystävällinen, tiedättehän sen.»
»Millä tavoin?» kysyi Elfride keskeyttäen hetkiseksi joutilaan askarruksensa.
»Minä olin vaivautunut etsimään koruja, ja te kieltäydyitte ottamasta niitä vastaan.»
»Entä jos nyt suostun ottamaan?»
»Suostukaa!»
Knight veti taskustaan kotelon tarjoten sitä kolmannen kerran. Elfride otti sen ilomielin. Este oli murtunut, ja merkitsevä lahja oli hänen.
»Minä riisun pois nämä rumat», huudahti Elfride, »ja asetan niiden sijaan teidän antamanne — vai mitä ajattelette?»
»Olisin mielissäni.»
Vaikka saattaakin tuntua epätodennäköiseltä, kun ottaa huomioon, kuinka pitkälle nämä kaksi olivat menneet keskusteluissaan, on sittenkin totta, ettei Knight ollut vielä kertaakaan rohjennut suudella Elfrideä. Hän oli paljoa hitaampi kuin Stephen Smith sellaisissa asioissa. Hän ei ollut siinä suhteessa mennyt pitemmälle kuin Stephenin näkemässä kesämajan kohtauksessa. Koska siis Elfriden poski oli hänelle yhä kielletty hedelmä, hän virkkoi vilkkaasti: