»Elfie, minun tekee mieleni koskettaa tuota viekoittelevaa korvaanne.
Siinä ovat lahjani; sallikaa minun ne kiinnittää.»
Hän epäröi, siten toista yllyttäen.
»Sallitteko minun asettaa edes toisen niistä paikoilleen?» Elfriden kasvot kävivät melkoista lämpöisemmiksi.
»Enpä luule, että se olisi tavanomainen ja oikea menettely», sanoi hän, äkkiä jälleen alkaen askarrella pienessä putouksessa.
Tilanteen tyyntä rauhaa häiritsi lintu, joka tuli juomaan purosta. Katseltuaan, kuinka se pisti nokkansa veteen, pärskytti vettä höyheniinsä ja lensi puuhun, Knight vastasi kohteliaan häikäilemättömästi — se tapa Elfrideä aina miellytti —
»Elfride, nyt voitte yhtä hyvin olla oikeamielinen. Te luullakseni sallisitte minun sitä hieman asetella; sallikaa siis minun se tehdä.»
»Hyvä, minä olen oikeamielinen», virkkoi Elfride luottavaisesti ja katsoi Knightiä suoraan silmiin. Hänelle oli erikoisen mieluista suorittaa pieni vilpittömyyden teko ilman pelkoa. »Minä en välitä, vaikka sen teettekin — minulle sellainen huomaavaisuus on mieluinen. Mutta minä ajattelin, onko oikein sallia teidän se tehdä.»
»Niinpä minä sen teen!» huudahti Knight osoittaen vähäisessä asiassa — joka naisten-miehen silmissä oli korkeintaan tilapäinen mielistelytemppu — sellaista vakavuutta, joka tavataan ainoastaan syvällisissä, naisten kanssa leikittelemään tottumattomissa miehissä ja joka harvinaisuutensa vuoksi on sinänsä arvokkain vero, mitä voidaan antaa, ja erinomaisin kunnianosoitus, mitä voidaan vastaanottaa.
»Olkoon menneeksi», kuiskasi Elfride vastustelematta ja sen enempää tapoja ja tottumuksia ajattelematta. Sitten hän taivutti itseänsä kohti Knightiä, työnsi hiuksensa syrjään ja kallisti päätänsä. Niin tehden hänen käsivartensa ja olkapäänsä pakostakin nojasivat Elfriden poveen.
Molempien tunto näytti tuon kosketuksen johdosta keskittyvän satutuskohtaan. Arkaa tehtäväänsä suorittaessaan Knight koko ajan vapisi kuin nuori lääkäri ensimmäistä leikkausta suoritettaessaan.