»Ovatpa ne häikäisevän kirkkaat! Minkä merkkinä ne ovat?»
»South Forelandin; äsken ne olivat rantakallion peitossa.»
»Mikä on tuo tasainen tuikejuova — arvatenkin jokin kaupunki?»
»Se on Dover.»
Koko tämän ajan ja myöhemminkin valaisivat lauhkeat kalevantulet aluksen reittiä, heittäen hohteina heidän kasvoihinsa heidän siinä edestakaisin astellessaan, valaisten vedenpintaa ja osoittaen taivaanrannan terävänä viivana.
Elfride nukkui sikeästi sen yön. Hänen ensimmäisenä mieltähivelevänä ajatuksenaan oli aamulla se, että Knight oli aivan yhtä lähellä kuin kotona Endelstowissa, ja hänen ensimmäinen näkemänsä, kun hän hytin ikkunasta kurkisti, oli äkkijyrkkä Beachy Head, joka hohteli valkoisena heleän aamuauringon valossa. Kaunis päivänkoitto muutti kuitenkin pian näköänsä. Merelle laskeutui kylmä tuulenhenki ja haalea sumu, jotka uhkasivat päivän muodostuvan kolkoksi.
Heidän lähestyessään Southamptonia mrs Swancourt tuli ilmoittamaan miehensä olevan niin sairaan, että halusi päästä maihin ja suorittaa lopun matkaa rautateitse. »Hän paranee ihan kerrassaan, kunhan pääsee jälleen maankamaralle. Mitä teemme — lähdemmekö hänen mukaansa, vai jatkammeko matkaamme niinkuin olimme ajatelleet?»
Elfride oli miellyttävässä paikassa sateenvarjon alla, jota Knight piteli suojatakseen häntä tuulelta. »Emmehän lähde maihin!» sanoi hän pelästyneenä. »Sehän olisi vahinko!»
»Varsin hyvin sanottu», virkkoi mrs Swancourt viekkaasti, kuin lapselle. »Kas vain, tuuli on luonut hänen poskipäihinsä väriä, meri on lisännyt hänen ruokahaluansa ja iloisuuttansa ja joku, kuka lieneekään, hänen onneansa. Niin kyllä, olisi varmaan vahinko.»
»Minun onnettomuuteni on, että minulle aina puhutaan ikäänkuin jalustalta», huokasi Elfride.