»Toiset siis ovat jo ajatelleet saman asian, niinkö? Niin on aina laita minun keksintöjeni — ne eivät ole uusia kenellekään muulle kuin minulle.»

»Niin ei ole yksin sinun laita. Aloitellessani arvostelijana minä havaitsin saman seikan kamalaksi vaaraksi — johduin näet helposti käsittelemään yksityiskohtaisen laajasti sellaisia asioita, jotka olivat minulle itselleni uutuuksia, mutta joiden myöhemmin havaitsin tulleen tyhjentävästi käsitellyiksi jo silloin, kun minä vielä käytin leukalappua.»

»Sepä ilahduttavaa. Joka kerta, kun saan tietää sinun tehneen jotakin mieletöntä, olen iloinen, koska sinä siten näytät tulevan hieman lähemmäksi minua, joka olen tehnyt paljon sellaista.» Elfride ajatteli jälleen vihollistansa, joka nukkui laivankannen alla.

Pitkin rannikkoa sukelsivat vuoriulkonemat näkyviin. Sitten kohosi rusotus itäiselle taivaalle heittäen kajasteensa heleinä läikkinä matalalla näkyvän rannikkoviivan seuduilla väikkyvien utuisten pilvien kaunisteeksi. Jokainen ulkonema tuntui nyt sormen tavoin yrittävän siepata itselleen hieman tuota taivaalle runsaasti valautuvaa loistetta, ja kun sitten idän taivas oli ehtinyt hohdella haaveellisen kellervänä, saivat rannan korkeammat kohdat osansa samoista värisoinnuista. Start Pointin jyrkkä ja karu hahmo sai osakseen kirkkaimman, varhaisimman hehkun, samoin valkoinen loistotorni, joka sijaitsi tasanteella vuoren äkkijyrkässä kupeessa niinkuin keskiaikainen pyhimys komerossaan. Niiden vasemmalla puolella oleva ylhäinen naapuri, Bolt Head, pysyi vielä kultaamattomana harmaudessaan.

Sitten aurinko nousi, ikäänkuin tempauksittain, rannikon itäisimmän kohdan vierestä, heittäen valosäihkeen Elfrideen ja Knightiin asti ja kietoen heidät muutamassa hetkessä säteittensä kirkkaaseen vaippaan. Rannikon vähäisemmät korkeudet — Froward Point, Berry Head ja Prowle. — olivat kaikki saaneet jo sitä ennen osansa juhlavalaistuksesta, ja vihdoin kävi samoin jokaisen pienimmänkin laineen, kallion ja poukaman aina Dartin kauniin laakson sisimpiin sopukkoihin saakka; ja päivänpaiste, joka nyt oli kaikkien yhteistä omaisuutta, lakkasi olemasta se ihmeellinen ja kaipaeltu asia, jona se oli vielä puolisen tuntia aikaisemmin ilmennyt.

Aamiaisen jälkeen nousi näkyviin Plymouth käyden heidän lähestyessään yhä yksityiskohtaisemmin havaittavaksi Breakwaterin näkyessä fosforihohtoisena valojuovana meren pinnalla. Elfride silmäili salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, oliko mrs Jethway läheisyydessä, mutta ei keksinyt ketään hänen näköistänsä. Myöhemmin, maihinnousun hälinässä, hän jälleen katseli, mutta samoin tuloksin. Nainen oli nähtävästi ehtinyt pujahtaa laiturille hänen huomaamattansa. Elfride huokaisi helpotuksesta odotellessaan siinä Knightiä, joka piti huolta matkatavaroista, ja sitten hän näki isänsä lähestyvän väkijoukon halki heiluttaen kävelykeppiänsä, jotta tulijat hänet huomaisivat. Raivattuaan itselleen tien hänen luoksensa he kaikki lähtivät kaupunkiin, joka hymyili Elfridelle yhtä aurinkoisena kuin toista vuotta aikaisemmin, jolloin hän oli sinne saapunut täsmälleen samaan aikaan Stephen Smithin valittuna morsiamena.

XXX

Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen, joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen häntä.

Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä, jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi, minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut ystävällisesti palvelijattarellesi.»

Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä hopeisina helminä.