»Sitä en voi sanoa, en voi sanoa!» virkkoi hän väristen. »Ah, minä en tiedä, mitä tehdä!»
»Pysy rauhassa minun luonani. Kohta näemme päivän koittavan. Katsohan, kointähti hohtelee tuolla. Sinun nukkuessasi ovat pilvet kerrassaan hälvenneet. Mitä oletkaan uneksinut?»
»Minä uneksin eräästä seurakuntamme naishenkilöstä.»
»Etkö pidä hänestä?»
»En. Hän ei pidä minusta. Missä olemmekaan?»
»Exen eteläpuolella.»
Knight ei virkkanut sen enempää hänen unessa lausumistaan sanoista. He katselivat taivasta, kunnes Elfride rauhoittui ja päivä koitti. Aluksi näkyi vain valon kajastetta. Sitten tuuli muuttui, vaimeni leppoisaksi läntiseksi. Tähti häipyi päivän valkeuteen.
»Tuolla tavalla minä tahtoisin kuolla», sanoi Elfride nousten istuimeltaan ja nojautuen laivanreunan yli katselemaan tähden viimeistä kimmellystä.
»Niinkuin säkeet sanovat», vastasi Knight —
»'Kointähden lailla sammua kun saisin: ei vaivu tummentuvan lännen varjoon, ei piile alle tuiman myrskypilven, vaan taivaan valkeuteen hiljaa häipyy.'»