»Mutta todellinen rakastajasi?»
»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut sanoa minun rakastajakseni.»
Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.
»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.
»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut toisin — siinä koko juttu.»
Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi. Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.
He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi, Elfie, vaikkapa vain hiemankin?
Elfride virkkoi hiljaa ja hidastellen: »Rakastin: luulen rakastaneeni.»
Knight tunsi jälleen heikon ikävyyden tunnon. »Vain hiemanko?» kysyi hän.
»En osaa varmaan sanoa, kuinka paljon.»