»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin. Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»
»Epäilemättä», virkkoi Stephen.
»Oletteko siis talossa käynyt?»
»Minä näin sen tänne tullessani», vastasi hän hätäisesti.
»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa, ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä — niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa. Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»
Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.
»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä rukouksia?» kuiskasi hän.
»Enpä suinkaan», vastasi Stephen.
»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani; sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi tuimasti.
»Oliko hyväkin juttu?» virkkoi nuori Smith, hänkin nauraen.