Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut, väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua häiritsemättä.
Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle, joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi. Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.
Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.
Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.
Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut mitään.
Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman pelokkaasti: »Mrs Jethway!»
Vastausta ei kuulunut.
Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä: edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui. Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden. Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:
»Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän
E. Swancourt.»