»Mitä etuja tarkoitat?»
»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan paremmin — mikäli olen voinut havaita.»
»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei siihen voi hukkua.»
»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»
»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt kenestäkään muusta ennen minua?»
»Niin. Mutta älä sitä toivo. Ethän?»
»Minä koetan olla toivomatta, Elfride.»
Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä, niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä, maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan, ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.
Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.
Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?