Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa, meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen aiheuttama.
Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä, jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.
Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän siinä istuessaan.
Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun
Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:
»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia, niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi muovattu.»
Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut, muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen. Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa, vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin, mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen kadonnut korunsa piili.
Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti salaa pelastaa kadottamaansa.
Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.
»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja katsahtaen hänkin taaksensa.
Elfride oli luopunut aikeestaan, mutta liian myöhään.