»Minä en rakasta sinua, jos olet niin julma. On julmaa kiistellä tuolla tavalla.»
»Voipa olla. Niin, se on totta. Minut tempasi mukaansa sinuun kohdistuva tunteeni. Taivas tietää, ettei se ollut tarkoitukseni; mutta minä olen rakastanut sinua niin, että olen kohdellut sinua pahoin.»
»Minä en siitä välitä, Harry», vastasi Elfride kohta painautuen jälleen lähemmäksi häntä. »Ja minä en ajattele ollenkaan, että olet minua pahoin kohdellut, jos annat minulle anteeksi etkä ole enää minulle vihoissasi. Mielelläni olisin ollut ihan sellainen kuin sinä luulit minun olevan, mutta enhän sille mitään voinut. Kunhan olisin vain tietänyt sinun kerran tulevan, olisin elänyt kuin luostarissa kelvatakseni sinulle!»
»Eipä tuosta huolita», virkkoi Knight ja kääntyi menemään. Sitten hän yritti puhua leikkisästi: »Diogenes Laertius kertoo filosofien tapana olleen sokaista itsensä, jotta voivat häiriytymättä vaipua mietiskelyihinsä. Miesten, jotka ryhtyvät rakastajoiksi, pitäisi menetellä samoin.»
»Miksi niin? — Mutta olkoon menneeksi, — minä en tahdo sitä tietää. Älä puhu minulle niin kylmästi», sanoi Elfride pyytäen.
»Miksi? Siitä syystä, ettei heitä myöhemmin milloinkaan häiritsisi se ajatus, että heidän epäjumalansa on jo ollut toisissa käsissä.»
Elfride loi katseensa maahan ja huokasi. Sitten he lähtivät murenevasta, vanhasta rakennuksesta ja astelivat hitaasti kirkkomaan portille. Knight ei ollut oma itsensä eikä voinut väittää se olevansa. Elfride ei ollut kertonut kaikkea.
Knight auttoi häntä kevyesti portaista ja oli niin huomaavainen kuin sulhanen ainakin. Mutta eräs sädekehä oli himmentynyt, ja unelma ei ollut sellainen kuin se oli aikaisemmin ollut. Luonto kenties ei ollutkaan luonut Knightiä menemään naimisiin. Se elinkautinen pidättyväisyys naisiin nähden, jota hän itse oli pitänyt satunnaisena, ei kenties ollutkaan mikään sattuma, vaan luonnollinen tulos vaistomaisista toiminnoista, jotka olivat niin hienot, ettei hän itsekään ollut kyennyt niitä havaitsemaan. Mahdotonta on sanoa, vähentääkö jonkin kirkkaan, vaikkapa vain kuvitellunkin haaveen räikeä hälveneminen sitä todellista ja liioittelematonta kirkkautta, joka kuuluu sen perustukseen. Mutta varmaa on, että Knightin pettymys, kun hän Elfriden satunnaisen, epäselvän lausuman ja hänen vaiteliaan vilpillisyytensä nojalla havaitsi olevansa toinen tai kolmas järjestyksessä, johti hänet kyynillisyyden rajoille.
XXXIII
Kun Knightiä ei suoranaisesti askarruttanut Elfriden seura, hänellä oli tapana kävellä suunnilleen puoli tuntia aterian ja makuullemenon välillä, ja tuo tottumus oli kaikkien hänen endelstowilaisten tuttaviensa, muiden muassa Elfriden, tiedossa. Kun Knight oli auttanut hänet hautausmaan aidan yli, Elfride sanoi ystävällisesti: »Minä voin juosta yksin kotiin, jos tahdot lähteä kävelemään, kuten ainakin, Harry.»