»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»
Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme. Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.
Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan sänkipellon poikki johtavaa polkua.
»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää.
»Pitääkö minun lähteä pois?»
»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana ja värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan; tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi, että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»
Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.
»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride anelevasti.
»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on sanottavana.»
Elfride ei voinut sietää seuraavaa vaitioloa.
»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua, Harry!»