»Ja sitten minä lähden Castle Botereliin. Hyvästi.»

Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän. Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi; hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt, tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään naiseen sitomattomana.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride, totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen — näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.

XXXV

Endelstowista lähdettyään Knight oli seuraavan päivän iltana huoneessaan Lontoossa. Vihmasade peitti kaupungin kosteaan vaippaansa muodostaen alakuloisen hohtelun jokaisen hyvinvalaistun kadun yläpuolelle. Sade ei ollut vielä kestänyt riittävän kauan saadakseen nopeasti liikkuvat ajoneuvot raikkaasti kolisemaan puhtaaksi pestyllä katukivityksellä, vaan teki käytävät ja ajotiet liukkaiksi ja jalkoihin ja pyöriin tarttuviksi.

Knight seisoi tulisijan luona silmäillen sen sammuvaan hiillokseen, ennenkuin lähti suorittamaan ikävää matkaa kotiinsa Richmondiin. Hänellä oli hattu päässään, ja kaasuvalo oli sammutettu. Kadunpuolisen ikkunan uudin ei ollut vedetty alas, ja valon mukana, joka lankesi huoneen kattoon, tuli tavanomaisen jaarittelun asemesta vain nopeasti lausuttuja sanoja, jotka olivat pikemmin välttämättömyyden kuin valinnan aiheuttamia.

Hänen seisoessaan siinä odottamassa niiden muutamien minuuttien kulumista, jotka hänellä vielä oli junanlähtöön, hänen korvaansa kuuluviin ääniin sekaantui ovelta kuuluva kevyt koputus. Se oli aluksi niin heikko, että kadun hälinä sen melkein hukutti. Kun se uudistui, niin Knight lähti läpi eteishuoneen, joka oli täynnä kirjoja ja rihkamaa, ja avasi oven.

Porrastasanteella, kaasulampun alla seisoi hento naishenkilö. Hän syöksähti eteenpäin, kiersi käsivartensa Knightin kaulaan ja huudahti pidätetyin, valittavin äänin:

»Harry, sinä surmaat minut! Minä en voinut olla tulematta. Älä aja minua pois, ethän! Suo anteeksi, että Elfridesi on tullut — minä rakastan sinua!»

Knight joutui hetkiseksi kiihtymyksen ja hämmästyksen valtoihin.