»Mutta nytpä on kaikki toiseksi käännähtänyt. Tuskin olin ehtinyt torille, kun mrs Joakes kaiken kaupungin nähden syöksyi luokseni ja sanoi: 'Mrs Smith kulta, te olette varmaan matkasta väsynyt! Tulkaa sisään hieman haukkaamaan! Teidän pitää tulla, välttämättä, vanhan tuttavan! Muistattehan, kuinka kävimme etsimässä pöllön höyheniä Linnan raunioista?’ Kun ei voi koskaan tietää, mitä joutuu tarvitsemaan, niin vastasin kohteliaasti. Olin tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun lupaava nuori asianajaja, Sweet, joka on täysi teikari, hengästyneenä juoksi jälkeeni. ’Mrs Smith’, sanoo hän, 'suokaa anteeksi häikäilemättömyyteni, mutta hameenne helmassa on takkiainen, jonka olette tuonut maalta mukananne; sallikaa minun ottaa se pois.’ Usko jos tahdot, se tapahtui ihan kaupungintalon edustalla. Mitä tämä äkillinen ystävällisyys oikeastaan tarkoittaa?»
»Enpä tiedä; ellei tuo liene katumusta.»
»Katumusta! Onko muuta sinunlaistasi hölmöä, John? Oletko kuullut katuvan sellaisen miehen, jolla on rahaa taskussa ja viisikymmentä vuotta elettävänä?»
»Niin tuota, olen sitä minäkin ajatellut», virkkoi John, syrjäyttäen kysymyksen tuskin asiaankuuluvana, »että minun osakseni on tänään tullut enemmän sydämellisyyttä kuin koko sinä aikana, jonka olemme täällä asuneet. Vanha raatimies Tope astui keskelle katua pudistamaan kättäni — totisesti. Minä kun oli työasussani, niin pidin tuota merkillisenä. Niin, ja sitten tuli nuori Werrington.»
»Kuka se on?»
»Sieltä Hill Streetin varrelta; soittaa ja myy huiluja, torvia ja viuluja. Hän jutteli Egliskerryn, sen erittäin pienen vanhanpojan kanssa, jolla on rahoja osakkeissa. Minä olin kulkemassa ohi mitään ajattelematta ja odottamatta päännyökkäystäkään sellaisilta pomoilta, työasussani kun olin —»
»Aina sinä menetkin kaupunkiin työvaatteissasi. Pyysipä sinua vaihtamaan kuinka koreasti tahansa, siitä ei ole mitään apua.»
»No niin, minä olin joka tapauksessa työasussani. Werrington näki minut. 'Kas, mr Smith! Kaunis aamu, erinomainen työilma’, sanoo hän niin äänekkäästi ja ystävällisesti kuin olisin hänet kohdannut jossakin syvässä onkalossa, missä hänellä ei olisi ollut ketään muuta puhekumppania. Se oli merkillistä, sillä Werrington on pomomiesten ensimmäisiä.»
Samassa kuului ovelle koputettavan. Oven avasi kohta mrs Smith itse.
»Suotte varmaan anteeksi, mrs Smith, mutta tämä kaunis kevätsää houkutteli meitä liiaksi. Niin, me emme pysyneet alallamme; minä tartuin mrs Trewenin käsipuoleen kohta, kun olimme juoneet kupin teetä, ja niin me lähdimme. Kun sitten näimme teidän krookuslavanne kauniissa kukassa, niin uskalsimme käydä sisään. Me katselemme puutarhaa, ellette pane pahaksenne.»