XXXVII
Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan muinaismuistoja.
Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.
Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit. Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa, taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.
Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren rannikkoa.
Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa vaipuneena omiin mietteisiinsä.
»Mr Knight — totisesti!» huudahti nuorempi mies.
»Kas, Stephen Smith!» vastasi Knight.
Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.
»Oletteko ollut kauan Englannissa?» kysyi Knight.