»Siitähän puhuu koko kaupunki. Arvoisa pormestarimme viittasi siihen puheessaan eilen illalla klubissa.»
»Mitä siis Stephenistä kuuluu?» tutkaili mrs Smith.
»Mitä? Teidän poikaanne ovat juhlineet varakuvernöörit ja parsilaisprinssit ja ties kutka kaikki Intiassa. Hän on hyvä tuttava nabobien kanssa, ja hänen tehtäväksensä on annettu piirustaa iso palatsi, tuomiokirkko, sairaaloita, kouluja ja kaupungintaloja ja linnoituksia hallitsevien valtojen, kristittyjen samoinkuin pakanoidenkin, yhteisestä suostumuksesta.»
»Niinhän sille pojalle täytyi käydä», virkkoi mr Smith vaatimattomasti.
»Se oli luettavana eilisissä St. Launcen Uutisissa, ja meidän hyvinarvoisa pormestarimme liitti asian puheeseensa eilen illalla kerrassaan mestarillisesti.»
»Siinä hyvinarvoisa pormestarimme teki varsin kauniisti, epäilemättä», sanoi Stephenin äiti. »Minä toivon, että pojalla on älyä pitää, mitä hänellä on; mutta miehet ne ovat niissä asioissa yksinkertaisia. Joku nainen hänet varmaan onkii omaksensa.»
»Niin, mr ja mrs Smith, jopa joutuu ilta, ja meidän täytyy tästä lähteä. Mutta muistakaa, että joka lauantai, kun tulette torille, olette meillä aivan kuin kotonanne. Siellä on aina kupponen teitä varten, niinkuin on ollut jo monta kuukautta, vaikka olette ehkä sen unohtaneet. Minä olen suorapuheinen nainen ja sanon mitä ajattelen.»
Kun vieraat olivat lähteneet, aurinko oli laskenut ja kuu alkoi valaista asumuksen seiniä, istuutuivat John Smith ja hänen vaimonsa tutkimaan sanomalehteä, jonka olivat kiireesti hankkineet itselleen kaupungista. Ja kun lukeminen oli päättynyt, he harkitsivat, kuinka parhaalla tavalla sopeutuisivat heille asetettaviin uusiin sosiaalisiin vaatimuksiin, ja mrs Smith arveli sen voivan tapahtua ainoastaan uusia huonekaluja hankkimalla ja asumusta avartamalla.
»Ja sitten, John, paina mieleesi eräs asia», lausui hän lopuksi. »Kun Stephenille kirjoitat, älä missään tapauksessa milloinkaan mainitse Elfride Swancourtin nimeä. Me olemme siirtyneet pois paikkakunnalta emmekä tiedä hänestä mitään, paitsi jos satumme jotakin kuulemaan. Poika näyttää alkavan hänestä irtautua, ja minä olen siitä iloinen. Pimeä oli se hetki, jona hän ensi kerran iski silmänsä tyttöön. Se perhekunta ei ole kohdellut häntä ollenkaan hyvin, niin että pitäkööt verensä, jos haluavat. Minä tiedän, että poika häntä vielä ajattelee, mutta ei niin lohduttomasti. Älä siis yritä saada hänestä mitään tietää; me emme osaa vastata pojan kysymyksiin. Sillä tavalla hän vihdoin mielestä hälvenee.»
»Se tapahtukoon», sanoi John.