»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä kauemmaksi?»
»Niin oli laita. Minä olin itse vastikään johtunut samaa ajattelemaan.»
»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista lapsellista karkaamista, eikö totta?»
»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut. Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän, lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin peloissaan.»
»Kuulehan, Stephen, rakastatko häntä vieläkin?»
»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»
»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut häntä — tavallani, tiedäthän sen.»
»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»
»Epäilemättä — niin on laita.»
Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä petollisesti kuin hän itse.