Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo sanat huoneen toisessa päässä.
»Mitä sanot?» kysyi Stephen kääntyen häneen päin.
»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain ystävänä, eikö totta?»
Knight viipyi yhä huoneen toisessa päässä, osittain varjossa.
»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös oli tosiaankin hänet pettänyt.
Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.
»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät suinkaan olleet häntä huonontaneet.»
»Huonontaneet? Kuinkapa ne olisivat häntä huonontaneet?»
»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja ajattelemattomana tekona?»
»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin. Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»