Stephen lähti talosta aamun hämärissä, maan värien vielä ilmetessä himmeinä ja auringon piillessä idässä. Elfride oli valvonut koko yön vuoteessaan peläten, ettei kukaan heräisi kyllin aikaisin matkamiestä lähtöön saattamaan, ja samalla sitäkin peläten, ettei saisi enää nähdä niitä kirkkaita silmiä ja kiharaisia hiuksia, joihin niiden omistajan salaperäisyys loi sitäkin syvemmän romanttisen vivahduksen. Jossakin määrin — niin pian kääntyy naisellinen harrastus huolestuneisuudeksi — hän tunsi olevansa vastuussa nuoren miehen turvallisuudesta. He nauttivat aamiaisen ennen päivänkoittoa; mr Swancourt, jota vieraan vilpitön ulkomuoto yhä enemmän viehätti, oli näet päättänyt nousta varhain lausuakseen hänelle ystävälliset jäähyväiset. Kirkkoherra oli sentään hieman ihmeissään, kun näki Elfriden astuvan aamiaispöydän luo palava kynttilä kädessään.
William Wormin suoriutuessa matkatamineisiinsa (jonka toimituksen kestäessä pappilan asujaimet yleensäkin odottivat mallikelpoisen kärsivällisesti) Elfride päämäärää vailla vaelsi kesämajaan. Stephen lähti hänen jälkeensä. Sieltä näkyi tiheiden pensaiden peittämä laakso, jossa nyt pitkin sen pituutta lepäsi usvaverho peittäen virtaa, joka pilkahteli selkeässä ilmassa seisovien silmiin.
He seisoivat siinä vieretysten, nojaten siihen koruttomaan kaiteeseen, joka rajoitti lehtimajan ulkoreunaa muodostaen jyrkän rinteen harjan. Elfride ponnistautui osoittamaan muutamia vastakkaisella puolella kohoavien etäisten ylänköjen epäsäännöllisiä ääriviivoja. Mutta Stephenin taiteellinen silmä oli nyt joko luonnostaan tai olosuhteiden vuoksi kovin heikko, ja hän kuunteli esitystä vain puolella korvalla, ikäänkuin olisi säästellyt aikaansa jotakin muuta mielessä kytevää ajatusta varten.
»Niin, jääkää hyvästi», virkkoi hän sitten äkkiä, »luulenpa, etten saa nähdä teitä enää milloinkaan, miss Swancourt, vaikka minua onkin tänne ystävällisesti kutsuttu.»
Hänen aito alakuloisuutensa helähdytti neidon mielen herkimpiä kieliä. Tuntui hyvinkin mahdolliselta antaa nuorelle miehelle anteeksi jokin salaisuus tai parikin sellaista. Kun nuorukainen sitäpaitsi oli niin arka, ettei rohjennut katsoa puhuttelemaansa suoraan silmiin, niin neidon silmät ja kieli kävivät sitä uskaliaammiksi.
»Tulkaa sentään toistekin, mr Smith!» lausui hän somasti.
»Mielelläni tulisin, mutta on varmaan parempi, jos luovun siitä ajatuksesta.»
»Miksi?»
»Eräät minuun liittyvät seikat tekevät sen hankalaksi. Ei minun tähteni, vaan teidän tähtenne.»
»Siunatkoon! Kuinka voisikaan mikään teihin liittyvä seikka minua loukata?» virkkoi hän kirkkaan ylevästi. Mutta kun sitten huomasi sellaisen käsittelytavan asiaan soveltumattomaksi, hän alkoi puhua hillitymmin. »Niin, tiedänhän minä, miksi te ette tahdo tulla. Teitä ei haluta. Te tahdotte lähteä takaisin Lontooseen, kaikkien sikäläisten mielenkiintoisten henkilöiden luo, ettekä halua nähdä meitä enää milloinkaan!»