»Minulla voi olla syytä siihen.»
»Tuskinpa; surut ne saavat ihmisen vaiteliaaksi, ja eihän teillä suruja ole.»
»Te ette voi tietää; minulla on eräs huoli. Toiset tosin voivat pitää sitä pikemmin pulana kuin huolena.»
»Mikä se on?» tiedusteli Elfride vaistomaisesti.
Stephen epäröi. »Voisinhan sen sanoakin», vastasi hän, »mutta toisaalta kenties sittenkin —»
Elfride heitti päättävästi hänen käsivartensa ja pudisti päätänsä. Hän oli oppinut, että suuri osa arvokkuutta on menetetty, jos esittää kysymyksen, johon kieltäydytään — vaikkapa kohteliaastikin — vastaamasta, sillä jos kohteliaisuus onkin hyväksi avuksi vaatimuksia esitettäessä ja sopimuksia tehtäessä, se ei kumminkaan paljoa auta, kun on kysymyksessä suoranainen kielto. »Minä en ollenkaan halua saada siitä tietoa, en ollenkaan», toisteli hän. »Vaunut odottavat meitä mäellä; meidän täytyy kiirehtiä». Samassa Elfride jo pyrähti juoksemaan. »Isä, tässä minä olen», hän huudahti vanhan herran hämyiselle hahmolle, hyppäsi vaunuihin ja istahti hänen viereensä välittämättä Stephenin tarjoamasta avusta.
»Tosiaankin!» huudahti kirkkoherra teennäisen virkeästi. Hän oli herännyt mitä sikeimmästä unesta ja alkoi nyt äkkiä kavuta vaunuista.
»Mitä, mitä teetkään, isä? Me emme ole vielä kotona.»
»Emme tietenkään, emmehän me vielä kotona ole», virkkoi mr Swancourt hyvin nopeasti yrittäen salaa painua entiseen asentoonsa ikäänkuin ei olisi liikahtanutkaan. »Minä tässä olin niin mietteissäni, etten tosiaankaan tietänyt, missä olemme.» Minuutin kuluttua kirkkoherra jälleen kuorsasi.
Tämä ilta, joka oli yhdessäolon viimeinen, näytti heittävän Stephen Smithin yli erinomaisen surumielisyyden varjon, ja kirkkoherran uudistetut kehoitukset tulla kesällä jälleen heitä tervehtimään, eivät ilmeisesti kyenneet kohottamaan hänen mielialaansa, vaan tuntuivat pikemmin herättävän hänessä jonkinlaista pahaa aavistusta.