Nuori mies näytti mielellään käyttävän ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta keskeyttääkseen vaitiolon. »Olettepa uskalias, miss Swancourt!» huudahti hän hypäten samassa hänkin vaunuista.
»Oh, en ollenkaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti, Endelstowin kartanossa nähdyn kohtauksen yhä vallitessa hänen mieltänsä.
Stephen asteli hänen vierellänsä pari kolme minuuttia, verhoutuen siihen jäykkään pidättyväisyyteen, jota Elfriden äänensävy edellytti. Mutta johduttuaan sitten ilmeisesti ajattelemaan, että jurottaminen oli yksinomaan tyttölasten asia, hän astui hilpeänä lähemmäksi ja Kastilian miehille ominaista kohteliaisuutta osoittaen tarjosi käsivartensa.
Siinä oli kiusaus, Elfrideä ei oltu milloinkaan ennen kohdeltu siten, ikäänkuin täysi-ikäistä, tarjoamalla käsivartta, jonka hän voi hylätä, jos hyväksi näki. Tätä ennen hänen osaksensa ei ollut tullut mieshenkilöiden puolelta muita huomaavaisuudenosoituksia kuin ne, joita oli sisältynyt hänen isänsä huomautuksiin: »Elfride, annahan kätesi», »Elfride, tartuhan käsipuoleeni», ja muihin samanlaisiin. Tämä tapahtuma oli käänteentekevä hänen nuoren sydämensä historiassa; hän tutkisteli tunnevoimiansa, puolelta ja toiselta. Kaikki ne yllyttivät tarttumaan tarjottuun käsivarteen; yksi ainoa kaunantunto sai hänet päättämään rangaista Stepheniä kieltäytymällä.
»Ei, kiitos, mr Smith; minä astelen paremmin omin neuvoin.»
Se oli Elfriden ensimmäinen arka yritys säikähdyttää rakastajaa. Peläten teostansa johtuvaa tulosta enemmän kuin oikkujensa nuoressa miehessä herättämää vaikutelmaa hän kohta senjälkeen päätti suvaita muuttaa mieltänsä.
»Paremmin asiaa ajateltuani minä suostun», virkkoi hän.
He astelivat hitaasti kohti kukkulan lakea, muutamia askeleita vaunujen jäljessä.
»Olettepa vaitelias, miss Swancourt», huomautti Stephen.
»Voipa olla, että tekin tunnutte minusta liian vaiteliaalta», vastasi
Elfride.