Kului pari minuuttia.

«Kas, miss Swancourt! Olen iloinen tavatessani teidät. Minä teitä haeskelin», kuului ääni hänen vierellänsä — Stephenin ääni. Elfride astui takaisin käytävään.

»Tunnetteko jonkun tämän talon asukkaan?» kysyi hän.

»En ketään», vastasi Stephen; »kuinkapa tuntisinkaan?»

VI

Stephenin lausuttua sanansa Elfride samassa kuuli ulko-oven sulkeutuvan jossakin aivan lähellä. Sitten hän näki hämärtyvässä valossa henkilön, jonka sukupuolta ei käynyt määritteleminen, astelevan hiekkapolkua joelle päin. Hahmo häipyi yhä epämääräisemmäksi ja hävisi puiden varjoon.

Mr Swancourt kuului kutsuvan käytävän perältä. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleet, ja löysivät hänet lähtövalmiina odottelemassa, hyvillä mielin siitä, että oli onnistuneesti suorittanut tehtävänsä. Ajoneuvot saapuivat porrasten eteen, ja kolmihenkinen seurue lähti viipymättä pois kartanosta. He ajoivat kumisevan porttiholvin alitse ja lehdettömien sykomorien välitse tähtien alkaessa sytytellä värjyviä valojansa oksaverkon takana.

Nuorukainen ja neitonen eivät virkkaneet sanaakaan. Neidon kokematonta mieltä askarrutti lakkaamatta äskeinen tapahtuma. Nuori mies, joka oli herättänyt hänessä aivan uudenlaisen tunteen, mies, joka oli liikeasioissa saapunut hänen isänsä luo suoraan Lontoosta, oli sattumalta Endelstowin kartanoon jouduttuansa päässyt tutustumaan johonkin naishenkilöön ja osoittamaan hänelle nimenomaista huomaavaisuutta — ja kaikki tuo oli ehtinyt tapahtua puolen tunnin kuluessa.

Missä huoneessa he olivatkaan olleet? mietti Elfride. Mikäli hän voi arvata, se oli lordi Luxellianin toimistohuone. Keitä talossa olikaan? Ei ketään muita kuin kotiopettajatar ja palvelijoita, mikäli hän tiesi, ja heitä Stephen ei ollut näyttänyt ollenkaan tuntevan. Oliko sillä henkilöllä, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, ollut jotakin osaa tapahtumassa? Asiaa oli mahdoton ratkaista vetoamatta syylliseen itseensä, ja sitä Elfride ei missään tapauksessa tahtonut tehdä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että kohtaus oli ollut satunnainen eikä sopimukseen perustuva. Käydessään vihdoin pohtimaan naishenkilöä itseänsä koskevaa pulmaa Elfride kohta otaksui, ettei kysymyksessä voinut olla palvelevan luokan jäsen. Stephen Smith ei varmaankaan välittänyt lemmenkohtauksista oman olopiiriinsä kuulumattomien naishenkilöiden keralla. Vaikka hän olikin hyvänluontoinen, näkyi hänen silmissään sentään kunnianhimon väike, hänellä oli ilmeisesti suuret toiveet, tosin epämääräiset, mutta kauaskantoiset. Elfride oli ymmällä, ja tytön tuntojen luonnollisesta järjestyksestä johtui, että hän samalla oli Stephenille suutuksissa. Ei tuntunut enää ilahduttavalta se tosiasia, että nuoreen poikamaiseen ja viattomalta näyttäneeseen mieheen kohdistuva kiintymys oli muuttumassa rakkaudeksi.

He saapuivat sillalle, joka muodosti seurakunnan itä- ja länsipuolen välisen yhdyssiteen. Sijaiten laaksossa, jota ulkoapäin rajoitti meri, se muodosti syvimmän kohdan, josta tie lähti jyrkästi nousemaan kohti Länsi-Endelstowia ja pappilaa. Heidän ei olisi kummankaan tarvinnut välttämättä nousta vaunusta, mutta kun kirkkoherran tapana oli armahtaa juhtaansa tässä kaarteisessa nousussa, niin Elfride jäljittelyvaiston yllyttämänä hyppäsi vaunuista Lauhkian parhaillaan paneutuessa siihen tasaiseen askeltahtiin, jota se tällä taipaleita aina käytteli.