»Kunpa te asuisitte täällä, miss Swancourt», piiskutti toinen alakuloisen punatulkun tavoin.
»Niin, kunpa asuisitte täällä», piiskutti toinen melkein vieläkin alakuloisemman punatulkun tavoin. »Äiti ei osaa leikkiä kanssamme niin somasti kuin te. Hän ei varmaankaan ole pienenä ollenkaan leikkinyt. Milloin saamme tulla teitä katsomaan?»
»Milloin haluatte, kultaseni.»
»Ja nukkua luonanne koko yön? Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että tulen teitä katsomaan. Minä en pidä ihmisistä, joilla on päässä hatut ja myssyt ja jotka aina nousevat ja kävelevät.»
»Kunhan saamme luvan äidiltä, voitte tulla ja viipyä niin kauan kuin mielitte. Näkemiin!»
Vangit kuljetettiin pois. Elfride kohdisti huomionsa jälleen vieraaseensa, jonka oli jättänyt seisomaan huoneen toiseen päähän. Nyt hän oli hävinnyt jäljettömiin. Elfride lähti takaisin kirjastoon, koska arveli hänen palanneen sinne. Mutta mr Swancourt, jota nyt sievästi valaisi kynttiläpari, istui yhä yksinään availlen kirje- ja paperikimppuja ja sulkien niitä jälleen.
Koska Elfride ei ollut niin tuttavallisissa suhteissa mielenkiintonsa esineeseen, että olisi voinut moitteettomana nuorena naisena ryhtyä tehokkaasti häntä etsimään — kuten nuorekas virikkeellisyys kehoitti tekemään — ja koska hän toisaalta, nuorukaisen ihanasti piirretyn huuliviivan yhteydessä olevan parhaillaan viriävän syyn vuoksi, ei mielellään värjötellyt kaukana hänestä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä ilman päämäärää tammisille portaille katselemaan, eikö jostakin päin vilahtaisi näkyviin etsitty, nuori hahmo.
Vaikka huoneissa olikin vielä päivänvaloa, lepäsivät käytävät jo syvässä varjossa — kylminä, kolkkoina ja hiljaisina. Ainoastaan siinä tapauksessa, että taustana sattui olemaan valoisampi kohta, voi niissä jotakin tai jonkun erottaa. Erään sellaisen valoisamman kohdan muodosti sivuovi, jonka yläosa oli lasia. Elfride avasi sen ja astui siitä sisemmälle pihanurmikolle, jota erotti varsinaisesta pihamaasta pensaikko.
Samassa hänelle tarjoutui hämmästyttävä näky. Suorassa kulmassa siihen siipirakennukseen, josta hän oli astunut ulos, ja muutaman askelen päässä ovesta ulkoni toinen kartanon kylkirakennus, matalampi ja rakennusmuodoiltansa vähäpätöisempi. Kylkirakennuksen seinässä, suoraan hänen edessänsä, oli leveä ikkuna, jonka uudin oli laskettu alas ja johon lankesi valo sisäpuolelta.
Uutimessa näkyi erään henkilön varjo. Selvästi piirtyvästi sivukuvasta voi vaikeudetta tuntea Stephenin. Saattoi vielä erottaa, että hänen kätensä olivat kohotetut ja että hän piteli jotakin esinettä. Sitten ilmestyi toinen varjo — sekin sivusta nähtynä — ja tuli lähelle Stepheniä, jonka kohottama ja tarjoama esine nyt osoittautui hartiahuiviksi tai viitaksi. Hän puki sen huolellisesti — kovin huolellisesti — naishenkilön ylle, hävisi näkyvistä, ilmaantui jälleen hänen eteensä — viittaa kiinnittämään. Suuteliko hän? Varmaankaan ei. Mutta hänen liikkeeseensä olisi voinut sisältyä suutelo. Sitten molemmat varjot kasvoivat jättiläismäisiksi, kävivät muodottomiksi ja katosivat.