»Neljä vuotta!»
»Asia ei ole niinkään merkillinen, kunhan sen selitän», kiiruhti Stephen sanomaan. »Se näet tapahtui — kirjeellisesti. Minä lähetin hänelle käännösharjoituksia kahdesti viikossa, ja hän puolestaan palautti niitä samoin kahdesti viikossa korjattuina ja selittävillä reunamuistutuksilla varustettuina. Sillä tavoin minä olen oppinut latinani ja kreikkani, mikäli niitä osaan. Hän ei ole vastuussa ääntämisestäni. Hän ei ole milloinkaan kuullut minun lausuvan säettäkään.»
»Uudenlainen tapaus ja merkillinen kärsivällisyyden osoitus!» huudahti kirkkoherra.
»Hänen puoleltaan, mutta ei minun. Henry Knightin laista ei tapaa yhtä tuhannen joukosta! Minä muistan hänen puhuneen minulle tästä samaisesta ääntämisseikasta. Hän sanoo ikäväkseen havaitsevansa sen ajan olevan tulossa, jolloin jokainen henkilö on lausuva omankin kielensä tavallisimmat sanat niinkuin ne hänen korviinsa soveliaimmilta sointuvat olematta silti sen huonompi; hän sanoo, että puhumisen aikakausi on loppumassa ja luovuttamassa sijaansa kirjoittavalle kaudelle.»
Elfride ja hänen isänsä olivat odottaneet tarkkaavaisina saadakseen kuulla tarinan mielenkiintoisimman osan, nimittäin selonteon siitä, mitkä seikat olivat tehneet niin harvinaisen opetusmenetelmän välttämättömäksi. Mutta mitään lähempää selitystä ei kuulunut, ja nuori mies keskitti jälleen tarkkaavaisuutensa shakkilautaan osoittaen haluavansa päästä asiasta.
Peli jatkui. Elfride pelasi tottuneesti, Stephen oppineesti. Elfridestä tuntui kovin säälimättömältä voittaa hänet niin monien ponnistusten jälkeen. Mihin viekkauteen viekoittelikaan hänet hänen myötätuntonsa? Sallimaan hänen päästä voitolle. Seurasi toinen peli, ja ollen tulokseen nähden kerrassaan välinpitämätön (hän pelasi paremmin kuin naiset yleensä ja tiesi sen) Elfride salli Stephenin päästä jälleen voitolle. Kolmannessa ja viimeisessä pelissä Elfride käytti Muzio-gamqiittia ja voitti kahdennellatoista siirrolla.
Stephen katsahti häneen epäluuloisesti. Hänen sydämensä tykytti kiivaammin kuin Elfriden, vaikka viimeksimainittukin oli hieman kiihtynyt aloittaessaan viimeisellä kerralla vakavan toiminnan. Mr Swancourt oli lähtenyt huoneesta.
»Te olette vain leikkineet kerallani tähän asti!» huudahti Stephen sävähtäen punaiseksi. »Te ette pelannut täydellä todella ensimmäisissä erissä?»
Elfriden syyllisyys kuvastui hänen kasvoissaan. Stephen muuttui ärtymyksen ja alakuloisuuden kuvaksi, joka tosin hetkellisesti näytti miellyttävältä, mutta jo seuraavana tuokiona sai Elfriden katumaan tekemäänsä erehdystä.
»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja miehuullisesti.»