Stephen katsoi häntä vakavasti silmiin ja virkkoi hitaasti, ääni tulvillaan etäisiä merkitysvivahteita, jotka tuntuivat niin nuoressa henkilössä kerrassaan varhaiskypsiltä:
»Quae finis Mikä on oleva päätöksenä, aut tahi, quod stipendium mikä sakko manet me odottaa minua? Effare, Puhu; luam minä olen maksava, cum fide vilpittömästi jussas poenas vaaditun rangaistuksen.»
Kirkkoherra, joka oli kuunnellut tuota koulupojanlatelua kriitillisin ilmein ja jolta heikkokuuloisuutensa vuoksi oli jäänyt havaitsematta Stephenin lausumien englanninkielisten sanojen nimenomaisesti realistinen sävy, virkkoi nyt epäröiden: »Ohimennen sanoen, mr Smith (minä tiedän, että te suotte anteeksi uteliaisuuteni), vaikka käännöksenne olikin harvinaisen tarkka ja täsmällinen, te äännätte latinaa minusta nähden mitä merkillisimmällä tavalla. Kuolleen kielen ääntäminen ei tietenkään suuria merkitse, mutta teidän korostuksenne ja laajuusmittanne kuuluvat varsin kummallisilta minun korviini. Niin, tahdon kysyä, onko klassillisten kielten opettajanne kenties ollut Oxfordin tai Cambridgen miehiä.»
»On; hän oli Cambridgen miehiä — St. Cyprianin oppilas.»
»Tosiaanko?»
»Niin kyllä; siitä ei ole epäilystäkään.»
»Merkillisin juttu, mitä olen milloinkaan kuullut!» virkkoi mr
Swancourt ihan ihmeissään. »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas —»
»Parhain ja taitavin mies koko Englannissa!» huudahti Stephen innostuneesti.
— »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas ääntää latinaa niinkuin te sitä äännätte! Enpä ole kummempaa kuullut! Kuinka kauan hän on teitä opettanut?»
»Neljä vuotta.»