»Minä en ole nähnyt ainoatakaan peliä. Tämä on ensimmäinen pelierä, jonka saan pelata todellisen vastustajan kanssa. Minä olen oppinut kirjoista monenlaisia pelilaatuja ja tutkinut eri siirtojen aiheet, mutta siinäpä onkin kaikki.»
Tuo selitti täysin hänen maneerimaisuutensa, mutta se tosiasia, että mies, joka halusi pelata shakkia, oli ehtinyt täysi-ikäiseksi pääsemättä peliä näkemään tai sitä suorittamaan, hämmästytti häntä kovin. Hän mietti seikkaa vähän aikaa tuijotellen tyhjyyteen ja ehkäisten pelin edistymistä.
Mr Swancourt istui pelilautaan tuijotellen, mutta ilmeisesti muita asioita ajatellen. Hän virkkoi puolittain itsekseen Elfriden parhaillaan siirtäessä:
»’Quae finis aut quod me manet stipendium?’»
Stephen vastasi heti:
»'Effare: jussas cum fide poenas luam.’»
»Oivallisesti — sukkelasti — ilahduttavasti!» virkkoi mr Swancourt tuntehikkaasti, laskien kämmenensä pöytään niin että kolme talonpoikaa ja hevonen siitä järkytyksestä tanssivat yli rajojensa. »Minä mietiskelin noita sanoja, jotka hyvin soveltuvat erääseen omituiseen suunnitelmaani — mutta riittäköön siitä asiasta. Minä iloitsen teistä, mr Smith, sillä harvoinpa tässä erämaassa kohtaa miestä, joka on kyllin gentleman ja oppinut voidakseen jatkaa lauselmaa, olipa se kuinka kulunnainen tahansa.»
»Minäkin sovitan nuo sanat itseeni», virkkoi Stephen rauhallisesti.
»Tekö? Luulisinpä, että teillä on kaikkein vähimmin syytä niin menetellä.»
»Kuulkaahan», virkkoi Elfride nyreissään, »selittäkää asia minulle.
Kääntäkää, kääntäkää!»