Stephen Smith saapui lupauksensa mukaan uudelleen vieraaksi Endelstowin pappilaan. Hänellä oli saapumiseensa todellinen taiteellinen aihe, vaikka mikään sellainen ei näyttänyt olevan tarpeen. Eräässä kirkon laivassa oli nopeasti rappeutumassa kolmekymmentäkuusi vanhaa rahinpäätä, viidennentoista vuosisadan erinomaista tekoa, ja niin ollen oli syytä piirustaen jäljentää niiden madonsyömät piirteet ennenkuin niinsanotun korjaustyön myrskyt ehtivät ruhjoa ne olemattomiin.
Hän saapui taloon auringon laskiessa, ja maailma oli jälleen miellyttävä kahdelle kaunotukalle. Elfride oli kumminkin tuntenut hetkellistä pettymystä saatuaan sattumalta tietää, ettei hän ollut saapunut aivan äsken kiireen kaupalla Lontoosta, vaan oli tullut lähiseudulle jo edellisenä iltana. Tuohon tuntoon olisi liittynyt nimenomainen hämmästys, ellei hän olisi muistanut, että tähän vuodenaikaan kävi rannikolla lukuisa määrä matkailijoita ja että Stephen oli mahdollisesti liittynyt heidän seuraansa.
Sinä iltana vain hieman juteltiin. Mr Swancourt kyseli vieraaltansa yhtä ja toista, tarkasti, mutta isällisesti, varsinkin hänen suunnitelmistansa ja toiveistansa siinä ammatissa, jonka oli itselleen valinnut. Stephen vastaili epämääräisesti. Seuraavana päivänä satoi. Illalla, neljänkolmatta tunnin ehdittyä täysin virittää Elfriden ihailijan tunteiden hehkun, he ryhtyivät pelaamaan sakkia.
Peli auttoi osaltansa heidän tulevaisuutensa kehittelyä.
Elfride havaitsi varsin pian, että hänen vastustajansa oli pelkkä aloittelija. Lisäksi hän huomasi, että hänellä oli varsin omituinen tapa käsitellä napeloita. Aikaisemmin hän oli otaksunut, että kaikki pelaajat välttämättä suorittavat samat otteet samalla tavalla, mutta Stephenin menettelystä hän havaitsi, että kaikki tavalliset pelaajat, jotka oppivat pelaajaan näkemältä, käsittelevät napeloita stereotyyppiseen tapaan. Stephenin käsittelytavan eriskummallisuus sai hänet lopulta lausumaan julki ihmettelynsä, kun hän näki hänen juoksuria ottaessaan työntävän sen syrjään sen sijaan, että olisi sen ennen siirtoa nostanut pois.
»Kuinka omituisesti te käsittelettekään napeloita, mr Smith!»
»Tosiaanko? Olen siitä pahoillani.»
»Se on suotta; mitäpä tuosta pahoillaan. Kuka on teitä opettanut pelaamaan?»
»Ei kukaan, miss Swancourt», vastasi hän. »Minä olen oppinut eräästä kirjasta, jonka minulle lainasi mr Knight, maailman jaloin mies.»
»Mutta olettehan nähneet pelattavan?»