»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.
»No, mitä sanottekaan minulle pitkän poissaoloni jälkeen, mr Smith?»
»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu», sanoi Stephen.
»Minä en voi vastata siihen kunnolla nytkään.»
»Miksi ette voi?»
»Koska en tiedä, olenko minä teille merkittävämpi kuin kukaan muu.»
»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.
»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.
»Ja miksi ei huuli huulta vasten?» jatkoi Stephen uskaliaasta
»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte suudella kättäni, jos haluatte.»