Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.
»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»
»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin kuolla teidän tähtenne, Elfride!»
Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.
Stephen kävi salaa hänen käteensä.
»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa minua yllättää.»
Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista, joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.
»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan! Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»
»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä», virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.
»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»