»Minä olen ne lukenut.»
»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän. Uh-h-h!… Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en siedä kärpäsenkään painoa!»
»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti», virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.
II
Kun samana ehtoopäivänä vielä pari kolme tuntia oli painunut iltaan, olisi erään karun yksinäisen kukkulan laella voinut havaita joitakin liikkuvia hahmoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka iltataivasta vasten näyttivät varjokuvilta, kevyissä metsästysrattaissa ja pyrkimässä eteenpäin vastatuuleen. Koko sillä autiolla nummella, jonka halki he olivat kulkemassa, oli näkynyt tuskin yhtäkään asumusta tai ihmistä, ja nyt, yön tullen, kirkasti heikkoa illan hämyä rauhallisena loistava Jupiter, joka hetkittäin hohteli kirkkaammin heidän edessänsä, ja samoin Sirius, joka kilpaillen valoi säteitänsä heidän selkänsä takaa. Ainoat maanpinnalla näkyvät valot olivat muutamat himmeänpunaiset kohdat, joita hehkui siellä täällä kaukaisten kukkuloiden laella. Ajomies huomautti kysymättä, että ne olivat kyteviä nuotioita, joissa poltettiin yhteisluhtain raiviolta koottua turvetta ja piikkiherneen juuria. Tuuli puhalsi melkein yhtä hillittömästi kuin päivällä, ja taivaalla näkyi muutamia pilven hattaroita, jotka ohuina ja kalpeina painuivat etelään kohti Kanaalia.
Kuljettuaan neljätoista niistä kuudestatoista peninkulmasta, jotka erottivat rautatieasemaa heidän matkansa päämäärästä, he alkoivat liikkua muutaman peninkulman laajan laakson reunaa, missä rehevämmän kasvullisuuden talviset luurangot ilmaisivat maaperän suurempaa mehevyyttä. Mikään niistä rinteistä, joiden ohi he olivat aikaisemmin kulkeneet, ei ollut niin huolellisesti hoidettu ja aidattu. Hieman kauempana sukelsi tässä hedelmällisessä laaksossa kasvavien jalavien välistä näkyviin herraskartano.
»Tuossa on lordi Luxellianin kartano, Endelstow», virkkoi ajomies.
»Lordi Luxellianin kartano, Endelstow», kertasi toinen konemaisesta Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tutki melkein näkymättömissä olevaa taloa mielenkiinnoin, jota itse epäselvä kuva sinänsä ei suinkaan näyttänyt voivan oikeuttaa. »Niin, se on lordi Luxellianin», sanoi hän jälleen hetkisen kuluttua silmäillen yhä samaan suuntaan.
»Ajetaan sinne, vai kuinka?»
»Ei; Endelstow’n pappilaan, kuten olen sanonut.»