»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»
»Riittää; minä koetan saada sen riittämään… Minä luulen tietäväni, minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»
»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee olemaan pitkä.»
»Minun mielestäni olisi parempi… Stephen, älä huoli puhua siitä ennenkuin huomenna.»
»Miksi?»
»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme yksi onnen päivä enemmän… Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»
»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä.
Kunpa hän voisi saapua tänne.»
»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi valtoihinsa.»
»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen, »sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»
»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen sanoit.»