»Kuinka kauan on nykyinen viranhaltija täällä ollut?»
»Vuoden verran tai puolitoista; kahta vuotta hän ei ole vielä ollut, koska eivät häntä vielä härnää. Tavallisesti näet seurakunta alkaa kiusata kirkkoherraa, joka on ehtinyt olla kaksi vuotta virassaan. Mutta näillä on ollut hyvä onni, kun ovat saaneet hänet. Kirkkoherra Swancourt tuntee minut varsin hyvin, olen näet usein ollut hänen ajomiehenänsä, ja minä tunnen kirkkoherran.»
He ajoivat esiin metsiköstä, tekivät kierroksen, ja pappilan uuninpiiput ja päädyt alkoivat häämöttää heidän nähtäviinsä. Missään ei ollut valoa tietä osoittamassa. He astuivat alas, mies asteli haparoiden portille ja soitti kelloa.
Kärsivällisesti odotettuaan kolme neljä minuuttia kuulematta hiiskahdustakaan vastaukseksi vieras astui portille ja soitti päättäväisemmin. Sitten hän oli kuulevinaan askeleita eteisestä ja jonkinlaista liikehtimistä ovelta, mutta ketään ei ilmaantunut näkyviin.
»Eivät taida ollakaan kotona», huokasi ajomies. »Ja minä jo ajattelin saavani vähän illallista kirkkoherran keittiöstä. Täällä saa mainiota vatsan ja sydämen vahvistusta!»
»Kaikki kunnossa, veikkoset! Oletteko rikkaita miehiä vai köyhiä, kun teidän täytyy välttämättä saapua maailman ääriin tähän yön aikaan?» kuului samassa ääni. Kääntyessään katsomaan he näkivät raihnaisen ukon kömpivän taka-ovesta, sarvilyhty kädessä kiikkumassa.
»Yön aikaan tosiaankin, vaikka kello on vasta yli seitsemän. Valaisehan ja päästä meidät sisään, William Worm.»
»Kas sinäkö siinä, Robert Lickpan.»
»Eipä kukaan muu, William Worm.»
»Onko vieras tullut?»