— Hyvänen aika! Katsohan, Tess Durbeyfield, tuolla ajaa isäsi kärryissä kotiin!
Muuan kulkueen neitosista käänsi päätänsä huudahduksen kuultuaan. Hän oli soma ja miellyttävä tyttö — kenties ei sentään somempi kuin moni muukaan — mutta hänen raikkaalle hipiällensä ja hienolle vartalollensa lisäsi viehkeyttä vetreät, punaiset huulet ja suuret, viattomat silmät. Hänellä oli punainen tukkanauha ja hän oli ainoa koko valkopukuisessa joukossa, joka saattoi komeilla semmoisella koristuksella. Kun hän käännähti ympäri, niin hän näki Durbeyfieldin lähestyvän ravintolan kieseissä, rinnallaan kiharatukkainen roteva tyttö, joka piteli ohjia hihat ylös käärittyinä. Se oli "Kirkkaan Tilkan" iloinen palvelijatar, joka sai olla milloin tallirenkinä, milloin kyytipoikana, milloin minäkin. Durbeyfield istui taaksepäin nojaten, silmät ummessa ja autuaallinen ilme kasvoillaan; ja heiluttaen kättään korkealla ilmassa hän lauleskeli verkalleen:
"Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä,
Ja siellä lepää esi-isät arkuiss' lyijyisissä."
Yhdistyksen jäsenet nauraa tirskuivat, lukuunottamatta sitä tyttöä, jota oli nimitetty Tessiksi. Hänen poskilleen kohosi verkalleen puna, kun hän huomasi isänsä tekevän itsensä naurettavaksi.
— Hän on väsyksissä, sanoi hän pikaisesti, ja on ottanut kyydin päästäkseen kotiin, sillä omaa hevostamme lepuutetaan tämä päivä.
— Herra siunatkoon viattomuuttasi, Tess, sanoivat hänen kumppaninsa.
Hän on markkinatuijakassa, ha, ha, ha!
— En tule askeltakaan edemmä, jos rupeatte tekemään hänestä pilkkaa! huudahti Tess, ja poskien puna levisi otsalle ja kaulaan. Tuokiossa hänen silmänsä kostuivat, ja hän loi katseensa maahan. Huomattuaan todellakin pahottaneensa hänen mieltään eivät toiset puhuneet enää mitään, ja kulkue järjestyi uudelleen. Ylpeydeltään ei Tess saattanut kääntää päätään katsoakseen, mitä isällä mahdollisesti oli mielessä, ja niin hän asteli eteenpäin kentälle, missä aijottiin tanssia. Perille ennätettäessä oli hän jälleen saavuttanut tasapainonsa, löi veitikkamaisesti vierustoveriaan pajunvirvalla ja jutteli aivan kuin tavallisesti.
Tähän aikaan elämästään oli Tess Durbeyfield yksinomaan tunteittensa ohjattavana, vailla omaa kokemusta. Hän puhui vielä jonkun verran maalaismurretta, vaikka olikin käynyt kansakoulua. Hänen lapsellisesti suippenevat punaiset huulensa olivat tuskin vielä saaneet varmaa muotoansa, ja hänen alahuulensa painoi ylähuulen keskikohtaa ylöspäin, kun ne sulkeutuivat jonkun sanan lopussa.
Lapsi pilkisti vielä esiin hänen kasvojensa piirteistä. Kun hän kulki tietä myöten, niin saattoi hänen eloisasta, viehkeästä naisellisuudestaan huolimatta nähdä kaksitoistavuotiaan ilakoivan hänen poskillaan tai yhdeksänvuotiaan loistavan silmistä; välistä pilkisti viisivuotiaskin suun tienoilta.
Monet eivät kuitenkaan panneet tätä merkille. Jotkut harvat, etupäässä vieraat, saattoivat kohdatessaan hänet sattumalta katsella häntä kauemmin ja tuokioksi kiintyä ihailemaan hänen tuoreuttaan, ihmetellen tapaisivatko häntä enää koskaan uudelleen; mutta useimmat pitivät häntä pelkästään sievänä, herttaisena maalaistyttönä.