Hänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin laajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet hohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka. Tuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu pienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin tuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta katsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman nurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin, mitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas taivaanranta siintää merensinisenä.
Viljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa melkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka verhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on Blakemoren laakso.
Seutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista mielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä "Valkoisen hirven metsä". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka mukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III:n aikana tuomittu suuriin sakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse kuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin aikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä nytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja säännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat laakson laitumia.
Metsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat syntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi esimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea entisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus Marlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä oikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se seikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi juhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui siitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä olivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo vähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai miespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä olevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja kehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä voimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen avunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se oli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä vieläkin.
Seuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa — iloinen muisto vanhoilta paremmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa, ajoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita ikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain pitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun aurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan pensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko joukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset olivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden vanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä maanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja omituisella vanhanaikaisella kuosillaan.
Sen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin naisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja vasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja valinnut kukkansa.
Joukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden harmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat omituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On varsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin paljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista huolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä ajanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: "ne eivät miellytä minua". Mutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri virtasi vilkkaasti ja lämpimänä.
Nuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa loistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean vivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä, toisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki kaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja tottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin julkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä hallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää välinpitämättömiltä.
Ja samoin kuin aurinko lämmitti kutakin heistä ulkonaisesti, oli itse kullakin sielussaan oma aurinkoisensa lämmittämässä: joku unelma, mieliteko, jotain, jota hän erikoisella mielihalulla ajatteli, tai ainakin joku hiljainen, kaukainen toivo, joka riutuneenakin pysyi hengissä, niinkuin toiveet tavallisestikin. Niinpä olivat kaikki hilpeällä mielellä, toiset aivan ilakoivia.
Joukkue kulki "Kirkkaan Tilkan" ravintolan ohi ja kääntyi juuri oikealle kulkeakseen veräjästä niityille, kun joku naisista sanoi: