— Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai mitä?
— Ei ole, jos katselemme elämää oikein.
— Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin ajattelevan. Mistä se johtuu?
Tess viivytti vastaustaan.
— Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.
Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista maailmaa, ja vastasi arasti:
— Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat: "Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Mutta te voitte herättää soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat mielikuvat.
Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen — jonka olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi — kuvaili elämää niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa kuvaaviksi ajallemme — nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin määritellä — logia ja — ismi päätteisillä sanoilla tunteita, joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.
Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi, että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä. Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen sieluaan.
Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli syynä, että hän — samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta takaperin — saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."